Kirjoittajan ääni – musiikin ja kirjoittamisen yhteyksistä

Aloin 14-vuotiaana sanoittaa ja säveltää omia kappaleitani. Kun teksti tulvi mieleeni, tunnistin sen rytmistä sanoitukseksi, ja kohta melodia syntyi tiiviillä tahdilla sanojen pariksi. Kirjoitin myös runoja, mutta luulin niitä pitkään rinnakkaiseksi ilmiöksi. Mielsin runot ja musiikin kahtena erillisenä asiana, vaikka aloin kirjoittaa molempia samassa iässä ja monesti samoissa tilanteissakin.

Musiikkia ei voi kuitenkaan erottaa kirjoittamisesta. Kenties selkein merkki sanojen musikaalisuudesta on, että kirjoittajat lukevat tekstejään ääneen ja kuulostelevat niiden toimivuutta. Korvat erottavat, jos kieli ja rytmi eivät solju luonnollisesti. Ne huomaavat, jos kielestä puuttuu musiikki. Vauvatkin oppivat kielestä ensimmäisenä vanhempien puheen melodiat, nousut ja laskut. Kysymykset ja vastaukset hahmottuvat selkeinä intonaation vaihteluina samaan tapaan kuin yksinkertaisen musiikkikappaleen sävelkulku, jossa laaksot ja kukkulat seuraavat toisiaan. Kieli on läpeensä musikaalista, tunnusti kirjoittaja sitä tai ei.

Kirjoittajan ja laulajan pelotkin ovat yhteneviä, sen tiedän omasta kokemuksestani.

Kun olin lapsi, jännitin laulamista, koska ääni oli instrumenttina niin intiimi, että se tuntui paljastavan minut perin juurin. Vaikka tunsin halua esiintyä, tulin yleisön edessä liian tietoiseksi itsestäni. Tuntui kuin olisin muuttunut läpinäkyväksi, ja pelkäsin, että äänen mukana paljastuisin, että laulustani ilmenisi jotakin arkaluontoista, joka oli parasta kätkeä toisilta.

Olen kamppaillut samaan tapaan joidenkin tekstien kirjoittamisen kanssa. Olen kätkeytynyt etäännytetyn kertojaratkaisun taakse peläten, että teksti paljastaa minut lopullisesti, ja jonkin tarinan olen varmasti jättänyt tyystin kirjoittamatta silkasta raukkamaisuudesta. Kannan mielessäni jatkuvasti muutamia tarinoita, joiden kertomiseen tiedän tarvitsevani lisää rohkeutta. Kerään sitä kaiken aikaa.

Vaikka kirjoittaja ei välttämättä nouse esiintymislavalle samaan tapaan kuin laulaja, hänkin asettuu näkyväksi toisten katseiden alle. Ja se, jos mikä, on pelottavaa.

Kun otin itsestäni selvää, ääneni syveni ja pelko alkoi väistyä taka-alalle. Se lakkasi estämästä ilmaisuani.

Koska en luovuttanut vaan jatkoin laulamista itsepäisesti ja altistin itseni jatkuvasti esiintymistilanteille, aloin lopulta nauttia laulamisesta myös yleisön edessä. Aikuistuminenkin auttoi uskaltamaan. Kun otin itsestäni selvää, lauluääneni syveni ja pelko alkoi väistyä taka-alalle. Se lakkasi estämästä ilmaisua, ja saatoin keskittyä itse laulamiseen jännittämisen sijaan. Myös toistuva keikkailu toi mukanaan positiivista palautetta, joka lujitti itsevarmuuttani entisestään.

Samaa odotan tapahtuvaksi kirjoittamisen suhteen. Haluan vangita äänelläni nekin puolet itsestäni, joiden kanssa en ole täysin sinut. Haluan lakata pidättelemästä sanoja ja kirjoittaa painamatta ääntäni väsyksiin. Haluan kastella jalkani tarinan virtaan ja tulkita kuin laulaja.